Miksi minua ei kommentoida. Onko teidän elämänne todella niin hyvässä mallissa, ettette löydä mitään tarttumapintaa sairaasta tajunnanvirrasta, tai ovatko ne liian ahdistavia että niihin voisi muutenkaan vastinetta kirjata.
Kirjoitan tätä jälleen samasta paikasta, kymmenen neliömetrin sisästä. En ole käynyt ulkona kolmeen päivään. En ole itse asiassa tehnyt juuri mitään, paitsi kitunut pehmeillä alustoilla makuuasennossa, odottaen että olo hellittää. Siirryn viikon päästä uuteen kymmenen neliömetrin koppiin. Aloitan yliopiston. Valtava kasa uusia ihmisiä ja tehtäviä asioita kertaheitolla. Miksi pitää olla ryhmiä. Miksi ei voi vain olla yksin. Vapaa-ajanvietto? Haluan jo pois sieltä. Syrjäytyminen ensimmäisestä päivästä lähtien, onko ennätys?
Masennus on siunaus ja kirous. Sen kourissa pääsee tutustumaan sisimpäänsä ja ympäröivään maailmaan tarkemmin kuin koskaan ennen. Puhuvat LSD:n auttavan samaan päämäärään. Turn on, tune in, drop out. Arvot menevät järjestykseen, huomaa ihmisten touhottavan aivan päättömistä asioista, jopa aggressioon asti - zen valtaa elämän... harmi vain masennuksen lopettaminen on aivan toinen juttu, että voisi oikeasti vastaanottaa maailman uudella asenteellaan. Nyt minulla ei ole erityisiä voimavaroja astua lasitalosta ulos, päälle vyöryvä elämä ja maailma on aivan liikaa mielelleni. Haluaisin ennemmin sulkea kaihtimet ja drop out forever - nukkua, uneksia...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti